2012-nykyhetki

2012-2013

Treenasin, söin oikein, valmistuin ravintovalmentajaksi. Kasvatettiin kahta lasta ja kävin töissä. Elämä rullasi, olin muodollisesti tyytyväinen itseeni. Kaiken aikaa kuitenkin tarkkailin mitä söin, liikuinko riittävästi ja riittävillä tehoilla. Pääsääntöisesti elin jotain kuuria kaiken aikaa. Olin erittäin tietoinen elintavoistani ja jossakin kohtaa se meni jopa ylitse. Liikuin liikaa ja liikuin sillä tavalla kuin oli trendikästä. En kuunnellut välttämättä kroppaani ihan kaiken aikaa. Peilistä minua tuijotti edelleen se sama lihava tyttö, vaikka olinkin vuoteen 2013 mennessä laihtunut lähes 30kiloa. Koko mun elämä pyöri pelkästään suorittamisen ja parantamisen ympärillä. Ajattelin silloin, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja näin jokaikisessä valokuvassakin vain pelkät liikakilot.

Heinäkuu 2014

2014

Vielä tämänkin vuoden alussa hommat luistivat edellisten vuodien malliin. Toki olin sillä hetkellä tyytyväinen omaan suorittamiseeni ja kaikkeen edistymiseen. Muistan edelleen miten ihanaa oli liikkua ilman liikakiloja ja miten hyvältä terveellinen ruoka kropassa tuntui. Uskoin tuolloin myös vakaasti siihen etten tule koskaan enää lihomaan ja uskoin vielä vakaammin siihe, että olen kunnossa ja mun pää on pysynyt jutussa mukana. Samalla inhosin peilikuvaani vaikka toki siitä löytyi myös hyviä kohtia... kaikki muhkurat vain pomppivat silmille enkä ikinä tuntenut olevani yhtä hoikka kuin muut. Enpä tajunnut myöskään vertaavani itseäni kaikkiin muihin enkä niinkään omaan minään.

Elokuu 2014

Samaan aikaan vauvakuume velloi kovana ja olimme tulleet siihen tulokseen, että kolmas lapsi saa sittenkin vielä tulla jos on tullakseen. Meidän tietämättämme hän olikin päättänyt tulla heti kuin oli mahdollista. Mutta lokakuussa 2014 saimme varhaisen keskenmenon vaikkemme edes tienneet vielä odottavamme. Se oli mulle kuin isku vasten kasvoja. Mun niin hartaasti kehittämä temppeli - mun oma keho - petti mut. Samaan syssyyn tuli myös valtava sairastelukierre kaikkine mahdollisine tauteineen. Samaan aikaan vanhat peikot syömisen suhteen nostivat päätään ihan salakavalasti takavasemmalta.

Tähän perään saatiin kuitenkin ilouutinen kun jäinkin odottamaan meidän Verttiä. Alkuun voin pahoin kun mikä ja siitä kun selvisin alkoi ennakoivat supistelut ja liitoskivut. Sain jossain kohtaa liikuntakieltoa ja milläs muulla minä nuolin haavojani kuin syömällä. Loppuraskaudesta konttasin kotona kun liitoskivut oli niin valtavat ja nukuin parvekkeella yöt hyvin hyvin pienissä pätkissä. Ja söin ja söin ja söin.. koska en muutakaan siinä tilanteessa osannut. Olin siis olettanut olevani vahvoilla ahmimisten ja muun syömisen kanssa, mutta tälläisen rankemman jakson kohdalla en pystynytkään toimimaan muuten. Kun olin opetellut uusia elämäntapoja vasta viitisen vuotta voittivat sitä edeltävä paljon pidempi ajanjakso ja huomasin kaikkien mörköjen tulleen takaisin. Tosin tällä kertaa en lopettanut syömistä vaan söin ihan kirjaimellisesti kahden edestä, jopa salaa...

Sitten syyskuussa 2015 syntyi Vertti ja alkoi mun vauvakupla mikä ei ottanut puhjetakseen.

2016

Kuluvan vuoden helmikuussa mun juna pysähtyi, kroppa petti ja samaa rataa meni mielikin. Mun oli pakko hakeutua päänikin takia lääkäriin. Itkin, itkin ja itkin. Sain itseni kammettua sängystä vain, koska mun oli pakko ja sen pakon nimi oli lapset. Mun oli pakko pistää kaikelle stoppi ja itkeä jokainen itku ulos. Pääsin nopeasti psykiatriselle hoitajalle ja melko nopeasti mulla todettiin masennus, raskauden jälkeinen sellainen, vaikeana tapauksenakin luokiteltu. Olihan tämäkin mörkö kulkenut matkassa mukana jo useamman vuoden, nyt se vain nostin jälleen päätään. Sain paniikkikohtauksia ja jopa ovesta ulos astuminen oli jälleen lähes mahdotonta.

Kun vihdoin myönsin tilanteen itselleni niin samalla uskalsin myös hakea apua ja avata suuni. Tähän asti olin aina vain peitellyt omia tuntemuksiani ja kieltänyt kaiken pahan olon. Nyt kun uskalsin myöntää ettei mulla todellakaan ole kaikki ok, niin pystyin alkamaan työstää itseäni ja ajatuksiani. Asiat ovat edenneet TODELLA vauhdilla tänä vuonna ja jo nyt kokeilen omilla jaloilla seisomista, ilman psykiatrista apua. Halusin nousta siitä suosta ja olin valmis avaamaan koko pääni ja sydämeni, jotta voisin jonain päivänä voida paremmin. Ja tällä hetkellä näen maailmassa jo väritkin.

Olen siis ollut jumppatyttö, paljon hoikempi, tiedän paljon ravinnosta ja tiedän tasan tarkkaan miten minun pitäisi toimia! Luulin pitäneeni mörköni hallinnassa ja pääni kasassa. Luulin olevani paljon vahvempi kuin vääristyneet ajatukseni ja tunteeni. Miten tässä silti kävi näin?

Siksi ettei mun mieli ole ollutkaan ihan kunnossa enkä ole pystynyt jättämään kaikkia mörköjä taakseni. Olen suorittanut elämääni ja mennyt eteenpäin junan lailla katsomatta ympärilleni. Omaan edelleenkin sen läskin tytön identiteetin ja se ei seuraa millään tapaa mun ulkoista olemustani. Nyt yritän sovittaa päähäni uudenlaista identiteettiä, sellaista joka ei olisi sidoksissa mun kokooni. Toki ulkoinen olemukseni ovat suuri osa minua, mutta haluan nauttia siitä ja olla muutakin kuin läskini.

Pyrin siihen, että oppisin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Nykyään koen ettei itsensä hyväksyminen poissulje kunnolla syömistä, liikkumista tai edes laihtumista. Se tarkoittaa sitä, että haluan tuntea oloni hyväksi. Haluan rakastaa itseäni ihmisenä ja tehdä tälle ihmiselle hyvää. Haluan liikkua, syödä, hemmotella, herkutella, nauttia, nähdä ja kokea sellaisia asioita joista itse pidän ja jotka tuovat kaikin puolin hyvää elämään. Ylipäänsä, että aamuisin on ihana herätä juuri minuna, pukea päälleni vaatteet joissa tunnen itseni kauniiksi ja elää juuri sellaista elämää joka sopii minulle.